Uskomusten aika on ohi - nyt tarvitaan todellisuuden näkemistä

2.8.2019

Länsimainen kulutuksesta, teknologiasta ja talouskasvusta riippuvainen yhteiskunta on menettänyt otteensa todellisuudesta ja pakenee sitä. Osa kieltää vielä, ettei mitään ongelmaa ole ja ne, jotka sen tiedostavat, eivät pysty siitä irtaantumaan.

Teemme nyt kaikkemme, ettemme joutuisi tätä elämätapaamme lopettamaan - olemme valmiita käyttämään kaikki keinot, vaikka tiedämme, että lopulta edessämme on kuolema. Mikä voisi tämän tuhokierteen katkaista? Uusi aika tarjoaa kyllä ratkaisun, mutta miten saisimme yhteiskuntamme pysähtymään ja tunnustamaan tämän vakavan riippuvuutensa?

Muun muassa YK, tiedemiehet, osa poliittisista päättäjistä ja ilmastoaktivisti Greta Thunberg kertovat, että aikaa suunnanmuutokseen ilmastonmuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden heikentymisen takia on enää muutamasta vuodesta muutamaan kymmeneen vuoteen - tulos - aplodit hyvästä ja vaikuttavasta puheesta ja sitten nostetaan maljat ja jatketaan entiseen malliin.

Ymmärrän sen, että 70-luvulla Rooman klubin ennustukset sivuutettiin, koska maailma näytti olevan ihan ok vielä ja tietoa tuhoista ei ollut saatavilla siinä määrin kuin nyt on. Mutta nyt en enää ymmärrä lainkaan - olemme kuuroja ja sokeita tiedonkin edessä.

Rion ympäristökokouksesta on 27 vuotta ja asiat ovat nyt paljon pahemmin kuin silloin, vaikka jo silloin ympäristön ja luonnon tilaa pidettiin hälyttävänä. Mihin on käytetty yli neljännes vuosisata - paljon tiedostettu, mutta itse systeemiä ei ole käytännössä missään kyseenlaistettu. Ja niinpä tilanne vain pahenee ja pahenee.

Ihminen, joka tiedostaa, että jotakin pitäisi tehdä, niin kierrättää kyllä paperit ja muut jätteensä, mutta sitten lentää lomalle Thaimaaseen tai hiihtämään Alpeille. Kokonaiskulutus ja -rasitus ovat ratkaisevaa, eivät yksittäiset teot.

Ympäristöjärjestöillä on ollut hyvä tarkoitus, mutta hekin ovat vain tuottaneet parempaa omaatuntoa ja paikallisia voittoja, 
mutta hävinneet taistelun 6-0.

Meillä on kaikki tarvittava tieto, mutta silti pakenemme ja myös haluamme paeta omien uskomustemme taakse ja luoda maailmasta sellaisen kuvan, joka tukee omia uskomuksiamme, jotka ovat omasta nuoruudestamme ja joita meille on opetettu ja joihin meidät on kasvatettu.

Maailma on kuitenkin muuttunut ja muuttuu koko ajan, emmekä pysty näillä vanhoilla uskomuksillamme enää näkemään maailmaa sellaisena kuin se on. Uskomuksemme pitävät meidät kiinni vanhassa ja estävät sen tarpeellisen muutoksen, jota maailmamme ja me itse nyt tarvitsemme. Meidän tulee katsoa maailmaa ja itseämme todellisuudesta, ei uskomuksistamme käsin.

Me luulemme ja jopa uskomme, että omat uskomuksemme, kuvamme maailmasta ovat totta ja muiden uskomukset eivät, jos ovat omistamme poikkeavia. Se, mitä tulisi nähdä, on se, että se todellisuus, josta meillä näitä uskomuksia on, on kuitenkin kaikille sama todellisuus - ero on vain siinä, miten sitä tulkitsemme omien uskomustemme, historiamme, arvojemme tai maailmankuvamme kautta.

Kun siis väittelemme toistemme kanssa siitä, minkälainen maailma on tai minkälainen sen tulisi olla, niin todellisuudessa väittelemme siis vain uskomustemme ja mielikuviemme tasolla, emme todellisuudessa. Tällöin ne asiat, jotka maailmassa tarvitsevat muutosta ja korjausta, jäävät hoitamatta, koska haluamme, että ne hoidetaan omia uskomuksiamme tukevalla tavalla - ja niin haluavat muutkin.

Yksinkertaisesti - nälkäinen tarvitsee tuokaa, asunnoton tarvitsee asunnon, turvaton tarvitsee turvaa, sairaat tarvitsevat hoitoa, työttömät tarvitsevat työtä. Jos keskitymme näkemään todellisuuden ja toimimaan sen perusteella, niin moni vaikea asia ei olekaan enää niin vaikea. Vain uskomuksemme tekevät niistä vaikeita ja luovat vastakkainasettelua eri uskomusten välille.

Jos aiomme ratkaista ympäristöongelmamme, lieventää ilmastonmuutoksen vaikutuksia tai estää ruoan ja veden saannin vaarantumisen eri puolilla maailmaa, on meidän unohdettava nämä maailman nykytilasta poikkeavat uskomuksemme ja vaihdettava näkökulmamme todellisuuteen, siihen miten asiat ovat.